Vielä ehdit kesäksi bikinikuntoon!

Järkytyin, kun aloin lukea bloggaaja Miia Ezenin postausta siitä, miten hän ei ole bikinikunnossa. Jos on katsonut Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa, tietää, että Miia on todella nätti nainen ja vielä hoikemmasta päästä. Samoin luin Aatami etsii Eevaa -ohjelman juontajan, todella kauniin Noora Hautakankaan kommentin, miten hän ei voisi itse osallistua ko. sarjaan: “Minulla on niin kamalasti ulkonäkökomplekseja, etten voisi mitenkään lähteä mukaan.” (Kyseisessä sarjassa parit deittailevat alasti. Ymmärrän, ettei formaatti houkuttele kaikkia, mutta on silti eri asia olla lähtemättä mukaan ko. ohjelmaa koska ei halua olla alasti televisiossa kuin että kärsii ulkonäkökomplekseista.)

Aaargh.

Naiset, oikeasti. Bikinikunto syntyy siitä, että laittaa bikinit päälle. Voila. On turha ajatella, ettei voisi kekkaloida rannalla vähissä vaatteissa, jos ei näytä samalle kuin naiset mainoksissa. Kukaan ei näytä samalle kuin naiset mainoksissa. Naiset mainoksissa eivät ole reaaliolentoja, vaan kuvankäsittelijän tietokoneella syntyneitä fantasiaolentoja. Oikeilla ihmisillä nyt sattuu olemaan vaan pyllyä, tissejä, selluliittiä, tikkuvartalo, rumat polvet, karvoja, mustelmia, kuiva iho, länkisääret, olematon yläosa tai finnejä.

Miksi annat jonkun toisen päättää siitä, kelpaatko?

Kuka määrittää sen, miltä sinä voit näyttää? Vain sinä itse. Miksi antaisit päätäntävallan kehostasi jollekin muulle? Kuvitellaanpa tilanne, jossa poimitaan satunnainen kaduntallaaja. Kysytään häneltä mielipidettä siitä, mitä sinun pitäisi tehdä isona. Hän ei siis tunne sinua lainkaan tai tiedä mitä haluat. Uskoisitko hänen mielipidettään siitä, mitä sinun kannattaa elämältäsi tehdä? Tuskinpa. Miksi sitten otat huomioon kenenkään muun mielipiteitä siitä, miltä ihmisten pitäisi näyttää?

Se ihminen, joka pääsee katsomaan sinun täydellistä epätäydellisyyttäsi tarpeeksi läheltä (tunnetaan myös nimellä elämänkumppani), ei ajattele että “onpas tuolla toisella roikkuva pylly”. Vaan “ihanaa, tuota saan kohta puristella”. Miksi sitten olisit itse itseäsi kohtaan armoton? Bikinikunto ei tarkoita yhtä kuin laihuus. Sinä saat olla ulkomuodoltasi juuri sellainen kuin olet eikä kenelläkään ole nokan koputtamista. Ulkoisia muotoja tärkeämpää on se, että sinusta tuntuu hyvälle kehossasi.

Kehoaan voi rääkätä niin sohvaperuna kuin sporttihullukin

Olitpa minkä mallinen tahansa, kannustan kehon hellään kohteluun. Kehosi on ainoa joka sinulla on tässä elämässä. Sekä liikkumattomuus sekä pakkotahtinen liikunta ovat molemmat pahasta. Jos kehoaan ei pistä hikoilemaan, se kärsii. Josta taas kehoaan rääkkää ilman kunnon ruokaa tai lepoa, sekä kärsii myös. Siksi suosittelen käyttämään aikaa sen eteen, että löytää itselleen sopivat tavat kuntoilla. Bikinikunto ei siis ole yhtä kuin laihuus.

Jos kehoonsa ei ole tyytyväinen, kannattaa miettiä miksi ja valita keinot sen mukaan. Jos syynä on se, ettei hyväksy peilikuvaansa, on tilanne erilainen kuin vaikka se, että ylipaino aiheuttaa kipuja niveliin. Kannustan tekemään muutoksia, jos olo omassa kehossa ei tunnu hyvälle: kolottaa, ahdistaa, veriarvot ovat huonot, nukkuu huonosti tai kärsii jostain elintapojen muutoksella parannettavasta sairaudesta.

Jos kaikki ei tunnu olevan kohdallaan, on tilanteessa kaksi vaihtoehtoa: hyväksyntä tai asioiden muuttaminen. Pahinta on se, että et tee asialle mitään, mutta häpeät itseäsi. Miksi turhaan? Et saavuta sillä yhtään mitään. Häpeä saa aikaiseksi sen, että aloitat joka maanantai uuden laihdutuskuurin, jonka lopetat keskiviikkona.

Rantaelämä on niin ihanaa, että soisin kaikken nauttivan sen iloista iästä, koosta ja kehon mallista huolimatta.
Rantaelämä on niin ihanaa, että soisin kaikken nauttivan sen iloista iästä, koosta ja kehon mallista huolimatta.

Bikinikuntoon on siis yksinkertainen tie. 1. Ota vaatteet pois. 2. Laita bikinit päälle. 3. Nauti.

ps. Tämän blogauksen ajatukset sopivat yhtälailla mies- kuin naispuolisille ihmisille. Kirjoitin “bikinikunnosta” vain siksi, että “uimapuku-kunto” tai “uimahousukunto” eivät kuulosta yhtä raflaaville.

pps. Suosittelen lukemaan tuon Miia Ezenin kirjoituksen, sen loppuosa käsitteli itsensä hyväksymistä positiiviseen sävyyn.