Vaikuttavatko vanhempamme meihin vieläkin?

Millainen lapsuus vanhemmillamme on ollut?

Millainen lapsuus vanhemmillamme on ollut?

Julkaisen tänään perjantaina poikkeuksellisesti toisenkin tekstin. Tämä johtuu eräistä tällä samaisella päivämäärällä pari vuosikymmentä sitten tapahtuneista asioista, jotka herättivät ajatuksia omiin vanhempiin ja vanhemmuuteen liittyen. Jokaisella meistä on vanhemmat. Heidän vaikutuksensa on tosiasia, jota emme pääse pakoon, vaikka tahtoisimmekin. Vanhempamme saattavat olla parasta, mitä meille on ikinä tapahtunut, ja kukaan ei koskaan tule näyttämään rakkauttaan kuten he. Toisaalta vanhemmat saattavat olla tekijä, joka vetää meitä aina alaspäin. Jotain, mikä tuntuu vastustavan pyrkimyksiämme paremman elämän puolesta. Joka tapauksessa vanhempamme vaikuttavat toimintamme edelleen tiedostetusti ja tiedostamattomasti. Omien vanhempien ja heidän vanhemmuutensa pohtiminen onkin iso asia, joka tupsahtaa itsetutkiskelussa aina silloin tällöin eteen.

Kun tuntee itseään paremmin, näkee selkeämmin millaisia ominaisuuksia on perinyt jommalta kummalta vanhemmalta. Fyysisten ominaisuuksien (esim. matikkapää) lisäksi perimme myös toimintatapoja. Ja näiden kohdalla emme aina ole kovin tietoisia siitä, miksi toimimme juuri näin. Mitä väsyneempi tai stressaantuneempi ihminen on, sitä primitiivisemmin hän usein reagoi. Tällöin saattaa helposti muistuttaa omia vanhempiaan, jollei tietoisesti tee asioita toisin. Moni joutuu pohtimaan näitä asioita erityisesti silloin, kun heistä itsestään tulee vanhempia. Yhtäkkiä ihminen äyskii lapsilleen tavalla, jolla ei ole ikinä puhunut toisella aikuiselle ihmiselle. Miettien samalla, että “mistä helvetistä toi [äyskiminen] tuli?”. Toisaalta aikuisena saataa huomata  vanhempiensa luona taantuvansa niihin samoihin rooleihin, joita lapsuudessa koki. Kuka on perheen välkky, kuka musta lammas?

Toisaalta vanhempiensa haurauden ja inhimillisyyden näkeminen voi tehdä myös kipeää. Kun he eivät enää olekaan niitä kaikkivoipaisia hahmoja, jotka järjestävät kaiken paremmin. Tässä on ehkä yksi niistä asioista joista aikuistumisessa on kyse. Täytyy kasvaa vastuuseen ja ymmärtää, että onkin itse se, joka järjestää kaiken paremmin.

Vanhemmat ovat kuitenkin tehneet parhaimpansa vanhempina. Se ei ole ehkä aina ollut ideaalia vanhemmuutta, mutta se on parasta, mihin he ovat pystyneet. Tietysti jos vanhemmat ovat olleet täysiä psykopaatteja, tämä ei ole kovin lohdullinen ajatus. Onneksi tällaisia vanhempia on kuitenkin murto-osa kaikista äideistä ja isistä (ja tällaisten vanhempien jälkien käsittelyyn tarvitaan ehkä vähän järeämpiä aseita kuin tällainen blogi, esim. terapiaa). Kimmo Takasen Tunne lukkosi -kirjassa annetaan paljon eväitä omien vanhempien toiminnan vaikutusten pohdiskeluun.

Olemme osa sukupolvien ketjua

Jos yhteys vanhempaan/vanhempiin on jostain syystä katkennut, voi sitä yhteyttä etsiä aikuisena uudestaan. Voi olla itse se henkilö, joka tulee puolimatkaan vastaan, vaikka olisi tottunut siihen, että vanhemmat ovat aiemmin tehneet näin. Jos katkeamisen syynä oli ei-toivottu käytös, esimerkiksi alkoholismi, voihan olla, että toinen ihminen on muuttunut. Tai hänen tekemiään valintoja ja häntä kohdanneita asioita vain ymmärtää paremmin. Aikuisena on tilanteet näkee vähemmän mustavalkoisesti ja ymmärtää sellaisia taustalla vaikuttaneita asioita, joita ei lapsena tai teininä nähnyt. Vanhemmilleen oppii antamaan myös anteeksi sellaisia asioita, joita on nuorena kipuillut. Hyväksymään heidät sellaisina, kuin he ovat. Juttelin jonkin aikaa sitten erään ystäväni kanssa, joka pohti omaa vanhemmuuttaan. Hän kertoi, että oli nuorena ollut paljon kiukkuisempi vanhemmilleen siitä, miten he olivat hänen kohdallaan toimineet. Aikuisena hän näki tilanteen paljon selkeämmin ja kertoi, että oli oppinut arvostamaan sitä, miten paljon hänen vanhempansa olivat tsempanneet verrattuna siihen, millainen lapsuus heillä itsellään oli ollut.

Omia vanhempiaan ja heidän toimintaansa pohtiessa voi myös miettiä sitä, millainen lapsuus ja millaiset vanhemmat heillä itsellään on ollut. Esimerkiksi jos oma mummo on lapsenlapsiaan kohtaan pehmeä ja pitää paljon sylissä, voi olla että hänen lapsensa eivät ole tällaista kokeneet. Unohdamme kuitenkin helposti kaiken materiaalisen yltäkylläisyyden ja tunnepuheen keskellä, että vanhempamme voivat olla lähtöisin kovista oloista, eikä esimerkiksi isillä ollut tapana ilmaista rakkauttaan sanallisesti vielä pari vuosikymmentä sitten. Osalla tämänkin blogin lukijoista voi olla suuriin ikäluokkiin kuuluvia vanhempia. Heidän omat vanhempansa (eli meidän isovanhempamme) ovat kokeneet sodan kauhut. Ja sen jälkeen on pitänyt palata maan jälleenrakennukseen kätkien sisimpäänsä kaikki kammottavat muistot. Ei ole ollut terapiaa tai ylipäänsä tapana puhua tunteista. Eli voinemme antaa anteeksi, jos eivät ole aina muistaneet ilmaista sitä, miten tärkeitä me olemme heille.

Entäs sitten, jos oman elämän tuntuu saavan järjestykseen, mutta vanhemman/vanhempien tapaaminen horjuttaa omaa olemista? Voi kuitenkin olla, että vanhempi ei ole päässyt omita ongelmistaan yli tai on jotenkin seuraa, joka vie kaikki energiat. Tällöin asioista kannattaa pyrkiä puhumaan suoraan. Jos siitä ei ole apua, voi vanhempien näkemistä rajoittaa pakollisiin tapaamisiin. Ei meidän velvollisuutemme lapsina ole hypätä aina kun vanhempi pyytää, vaikka tämä olisi lapsuudesta totuttu käyttäytymismalli.

On huvittavaa, miten alamme muistuttaa omia vanhenemisen myötä omaa äitiämme ja/tai isäämme. Itseäni naurattaa usein se, miten välillä huomaan itsessäni aivan samoja piirteitä ja reagointitapoja, kuin äidilläni. Tämä on asia, jota en kymmenen vuotta sitten kuvitellut ikinä tapahtuvan. Ei niin, että nämä asiat olisivat jotenkin huonoja –  äitini on yksi niistä ihmisistä ketä ihailen maailmassa eniten. Mutta olen silti oma erillinen ihmiseni ja haluan päättää itse siitä, millainen minusta tulee. Lähinnä se on vain huvittavaa ja nostaa pienen vinon hymyn huulille –  vaikka niin kovasti haluan olla oma individualistinen yksilöni, olen kuitenkin toisesta näkökulmasta vain pieni palanen sukupuolvien ketjua. Lisäksi meihin vaikuttavat geenit ja Natural History Magazinen kiehtova artikkeli valoittaa sitä, miten “geenimuistot” voivat periytyä sukupolvesta toiseen.

Emme pääse vanhempiemme vaikutusta karkuun, vaikka kuinka lentäisimme maapallon toiselle puolelle etsimään itseämme. Parhainta onkin lähteä pohtimaan sitä, sillä mitä tietoisempi on asioista, sitä paremmin pystyy itse valitsemaan, miten asioihin reagoi. Että onko se vanhempani jonka äänellä puhun, vai ihan minä itse.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *