Pyykkilautavatsa: uhka vai mahdollisuus?

Meinasi mennä joulusuklaat väärään kurkkuun, kun luin tammikuun alussa ilmestynyttä Anna-lehteä. Olen aina pitänyt Annaa järkevänä lehtenä, sellaisena MeNaisten vakavampana siskona, mutta nyt Annan kansi huusi “Pyykkilautavatsa kotikonstein”. Samassa lehdessä oli myös Jutta Gustafsbergin haastattelu, jossa sivuttiin fitness-kisoissa vaadittavaa kuntoa. Olin sattumalta lukenut fitness-kisaharrastuksen haastavampia puolia sivuavan Tiia W:n In Fitness and in Health -blogin tekstit, muun muassa sen, jossa käsiteltiin aineenvaihdunnan vaurioitumista esim. fitness-kisoihin vaadittavalla diettauksella.

Alkuvuonna moni vannoo aloittavansa kuntoilun, mutta jos tavoite on väärä, kaikki menee puihin. Pyykkilautavatsa on helppo tavoite, graafisesti näyttävä ja sosiaalisesti hyväksytty. Mutta onko se sitten millään muotoa järkevä tavoite kuntoilun suhteen? Ongelma sikspäkin ja muiden erittäin tiukkojen tavoitteiden kanssa on se, että jos tuijottaa orjallisesti tavoitettaan, mikään muu ei kelpaa. Pyykkilautavatsa on nimittäin jotain, mikä voi hyvässäkin kunnossa olla pikkuisen piilossa. Että vaikka tiputtaisi parikymmentä kiloa ja saisi liikunnan liitettyä osaksi elämää, ei se kelpaa, jos vatsalihakset ovat näkyvissä. Ja edellisten asioiden saavuttamisessa on kyllä jo ihan tarpeeksi haastetta! Kaikki kunnioitus niille (erityisesti yli 40-vuotiaille), joilla on siksari hankittuna ilman hormoneja ja kehon “vääränlaista” kurittamista, sillä kovaa treeniä se vaatii. En vain näe, että pyykkilautavatsa olisi erityisesti kuntoilua aloittavalle, ylipainoiselle henkilölle se ensimmäinen, järkevin tavoite.

Tämän vuoksi yksittäinen juttu harmitti. Että taas motivoidaan liikkumaan ulkoisilla syillä. Voivathan ne jollekin olla se syy, miksi lähteä räntäsateessa liikenteeseen. Mutta jos lähtöfiilis on “olen läski ja ruma”, niin sikspäkin hommaaminen voi olla ihan liian kaukainen tavoite, into liikkumiseen lopahtaa, kun pyykkilauta pysyy siivouskaapissa eikä ilmesty peiliin. Kun mieluummin lähtisi liikenteeseen siitä, että kokeilisi eri lajeja ja miettisi, mikä tuntuu omassa kehossa hyvälle. Tai että pohtisi, onko mieluummin yksilö- vai ryhmäliikkuja ja mikä oman elämän tämänhetkinen ajankäyttö on sellaista, josta voi liikunnan vuoksi luopua.

Kuinka relevantti juttu “pyykkilautavatsa” on myöskään muun elämän kannalta? Paljon hauskaa voi tehdä ilman sitäkin. Naisilla erityisesti sikspäkin saavuttaminen vaatii aika alhaista rasvaprosenttia. Lisäksi harva siksaria tavoitteleva tajuaa, mistä kaikesta joutuu luopumaan. Blogikirjoituksen “inspiroineessa” jutussa ei myöskään käsitelty aerobisen liikunnan tärkeyttä ja sen mukanaan tuomaa mielihyvää.

Sitten Jutta Gustafsbergiin liittyvä juttu. Mielestäni artikkelissa ei ollut tehty tarpeeksi suurta eroa sen välille, että fitness-elämä ja “riittävä kunto hyvään elämään” ovat kaksi täysin eri asiaa. Fitness on oma tarinansa. Vähän sama, kuin joku ajattelisi että asunnon ostoon tarvitsee kansantaloustieteilijän ymmärryksen talouden liikkeistä. Ei tarvitse, vaan vähemmälläkin pärjää, vaikka tietysti kansantaloustieteilijänä voi osua enemmän nappiin sijoituksensa kanssa. Fitness-kisat ovat kokonaan “oma uransa”, joka ei sovi joka iikalle. Onnea niille, jotka lajista tykkäävät ja voivat sitä harrastaessaan hyvin. Mutta ensinnäkään se ei sovi lajina kaikille ja toisekseen tavallisen tallaajan ei tarvitse rääkätä kehoaan pärjätäkseen elämässä, voidakseen hyvin ja nauttiakseen peilikuvastaan.

Gustafsberg sanoo artikkelissaan, ettei näe yhtään syytä, miksei jokainen meistä voisi päästä fitness-kuntoon. Näin voi olla, mutta onko se järkevää? Fitness-kunto voi olla jotain ihan muuta, kuin liikunnalla hankittu, kaunis kroppa ja terve mieli.

No pain, no gain

No pain no gain -ajatuksessa tulisi korostaa itsensä ylittämistä eikä ruumiillista kipua.

No pain no gain -ajatuksessa tulisi mielestäni korostaa itsensä ylittämistä eikä ruumiillista kipua.

Mielestäni tätä lausetta tulkitaan usein väärin ja sillä perustellaan kipuja, joita ei saisi olla. Tuon “no painin” pitäisi käsittää se ponnistus, joka täytyy tehdä lähteäkseen liikkumaan sellaisena päivänä, kun ei vain huvittaisi. Tai sellaisena, että vaikka salikortti olisi kallis, niin jos salilla viihtyy, on jokainen treenikerta siihen uhrattujen eurojen arvoinen. Tai jos liikkuminen on kiinni lastenhoitajan hankkimisesta, niin näkee vaivaa kartoittaakseen, mihin mukulan saisi treenien ajaksi hoitoon. Pain ei saisi olla sellainen tilanne, että sisäelimiä särkee ja nukuttua ei saa. Ei liikunnan tulisi aiheuttaa elimistöön ylimääräistä kipua, vaan tuottaa endorfiineja sekä energiaa!

Olen ehdottomasti kaiken liikunnan kannalla. Toivon vaan, että järki pysyy päässä tavoitteiden asettamisessa. Sekä ymmärrys siitä, että pyykkilautavatsa itsessään ei tee ketään onnelliseksi.

Toisille pyykkilautavatsan tavoittelu ja fitness-elämä sopivat tavoitteiksi. Toisille taas ne ovat täysin absurdeja ja mahdottomia päämääriä, jotka olemassaolollaan kampittavat kaikki mahdollisuudet päästä edes jonkinlaiseen kuntoon. Kannattaakin tutkia itseään, jotta tietää, millaiset tavoitteet ja keinot motivoivat parhaiten itseään, sillä soisin jokaisen ihmisen kokevan sen ilon, mikä syntyy liikunnasta oikean lajin löytämisen jälkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *