Olisimmeko onnellisia, jos kulttuurissamme olisi enemmän välittäjiä?

Olen miettinyt paljon sitä, miten kulttuurissamme ihmiset ovat paljon yksin joko yksin-yksin tai sitten perhekunnittain yksin. Ongelmissa voi olla vaikeaa, kun ei ole ketään, joka toisi tilanteeseen suhteellisuutta, ja auttaisi molempia ymmärtämään toista. Että jos on jotain ongelmia, ei välttämättä ole “puolueetonta” tahoa, välittäjää, jonka puoleen kääntyä. Mielestäni myös terapeuttien suuri suosio kertoo tästä. Ei ole kylänvanhinta, pappia, shamaania tai muuta tahoa, joska kuuntelisi ihmisiä ja koittaisi sovitella näiden näkemyksiä yhteen.

Välittäjä voi auttaa näkemään molempien osapuolten kannat.

Välittäjä voi auttaa näkemään molempien osapuolten kannat.

Sovittelusta esimerkiksi huoltajuus- ja rikosasioissa on saatu hyviä kokemuksia. Miksei välittäjäkulttuuria voisi laajentaa useammille elämänalueille? Välittäjät voisivat auttaa parisuhteessa tai lapsen ja vanhemman kiistoissa. Miksei myös työpaikoila tai ystävyyssuhteita kohdanneissa pulmissa?

Monille voi myös olla liian iso kynnys mennä vaikkapa pariterapiaan sanan “terapia” vuoksi. Siinä ei kyllä pitäisi todellakaan olla mitään hävettävää, mutta jos se tuntuu silti jotenkin liian isolle askelelle, voisi välittäjä olla käytettävissä. Ja ehkä jo vähän varhaisemmassa vaiheessa, ennenkuin solmut muuttuvat niin tiukoiksi että ammattilaisellakin on iso homma availla niitä.

Mitä välittäjältä sitten vaaditaan? Ainakin tasapainoisuutta ja kykyä nähdä molempien osapuolien kannat. Jos tällaista välittäjää kaipaa, miksei kysyisi ystävältä? Kysytty ihminen ottaa sen varmasti kunnianosoituksena!

Mitä ajatuksia tämä herättää sinussa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *