Miksi sabotoimme omaa onneamme?

Miksi emme anna itsemme olla onnellisia?

Miksi sabotoimme omaa onneamme?

Pohdinnat siitä, miksi vahingoitamme itseämme, syntyivät samassa tapahtumassa kuin aiempi bloggaukseni vaivannäöstä, eli Tiistai-klubin järjestämässä erittäin mielenkiintoisessa illassa, jossa alustajana oli näyttelijä ja kouluttaja Jaana Saarinen.

Jaana kysyi osuvasti: “Miksi teemme asioita, jotka vahingoittavat meitä?” Tai kääntäen voi ajatella, että miksi jätämme tekemättä asioita, jotka ovat hyväksi meille? Usein tällaisissa tilanteissa, joissa teemme itseämme kohtaan väärin, voi olla läsnä sisäinen piru (mutta se ei ole tällaisten tilanteiden edellytys). Kirjoitan pahimmasta vihollisestamme, kriitikko-minästämme ja sisäisestä pirusta myöhemmin lisää. Miksi sabotoimme omaa onneamme tai jätämme kokonaan tavoittelematta sitä, mitä haluaisimme? Oman onnensa sabotointi voi tarkoittaa esimerkiksi haitallisessa parisuhteessa pysymistä, aina periksi antamista tai kropalle huonoa tekevää ruokavaliota. Tai joistakin asioista unelmoimista, mutta unelmien tavoittelematta jättämistä, koska “emmää”. Toimintamme voi olla tiedostettua (esim. tupakointi) tai tiedostamatonta (esim. väärä ruokavalio, kun tietoa paremmasta ei ole).

Moni varmasti tuntee ihmisiä, joiden elämässä olosuhteet ovat olleet kovat, mutta he eivät ole antaneet periksi ja näkevät edelleen kaikessa hyvää. Janan toisessa päässä ovat ihmiset, joilla olisi olosuhteiden puolesta kaikki hyvin, mutta he eivät itse sitä näe. Jokainen meistä asettuu johonkin kohtaan tätä spektriä ja oma asenne voi vaihdella päivästä ja tilanteesta riippuen. Joskus voi olla kausia, jolloin on vaikea nähdä maailmassa kaunista ja hyvää. Kuitenkin jos jäämme tähän alhoon pysyvästi, sabotoimme vain omaa onneamme elämämme loppuun saakka. Emme silloin ota vastuuta omasta elämästämme. Tai saatamme murehtia liikaakin muidenkin asioita ja kokea itse olemamme vastuussa myös toisten ihmisten onnesta. Itseämme vahingoittaessamme saatamme märehtiä menneisyyden epäonnistuneista asioista. Kaikilta löytyy varmasti jotain, mitä olisi mielellään tehnyt toisin, mutta epäterve tapa syntyy, kun asioihin jää vuosi toisensa jälkeen piehtaroimaan. Silloin emme ehdi nähdä tämän hetkisessä elämässä olevia hyviä ja kauniita asioita.

“Kyllähän mä, mutta ne muut…”

“Meillä töissä ei ikinä ymmärretä mua…”

“On minun vikani, että kaikki meni pieleen…”

Oman elämänsä sabotöörinä voi kokea joko olevansa itse syypää kaikkeen tai toisessa ääripäässä syytellä vain muita omista ongelmistaan. On tietysti tärkeää kantaa vastuunsa epäonnistuneissa hankkeissa, mutta harvoin suuret epäonnistumiset ovat pelkästään yhden ihmisen syytä. Ymmärrätte varmasti, millaista sisäistä “kaikki on minun vikani nyt ja aina” -tunnetta tarkoitan. Onnellisuuttaan vähentää tehokkaasti myös valittamalla, näkemällä kaikessa ensimmäisenä jotain negatiivista tai lähtemällä uusia haasteita kohti “ei siitä tule mitään” -asenteella. No ei varmasti tulekaan, jos kokee epäonnistumisen olevan jo ennakolta lopputulos. Omaa elämäänsä voi myös sabotoidalla marttyyriudella tai toteamalla yrittäneensä muuttaa jotain esimerkiksi työpaikalla, mutta “ei se kuunnellut vaikka kerran sanoin”. Kaikki ei vain mene kerralla perille, hetki on saattanut olla huono tai sanat väärin valitut. Monesti voi asiasta joutua sanomaan useamman kerran, ennen kuin mikään muuttuu.

Kaikille ja kaikesta valittaminen on oman itsen ja oman huonon itsetunnon nostamista. Se on huomion kiinnittämistä itseen, mutta väärällä tavalla. Valittaja on hyvin raskassoutuinen lähipiirilleen ja vahingoittaa itsensä lisäksi myös muita ihmisiä (vaikka hän ei sitä tarkoittaisikaan). Valittaessa myös elämän pienetkin vastoinkäymiset saattavat kasvaa hyvinkin suuriksi, kun niitä toistaa sanoissan päivästä toiseen. Valittamalla kiinnittää helposti myös huomiota asioihin, jotka muuten ohittaisi vain olankohautuksella. Voi myös olla, että itsensä vahingoittaja on hyvin huomaavainen ja kiltti muille, mutta väärällä tavalla. Hän voi antaa muiden kävellä oman itsensä yli niin, että se aiheuttaa hänessä katkeruutta. Mutta silti hän voi kokea, ettei pysty tekemään asialle mitään. Hän ei ehkä osaa sanoa ei, kun häneltä pyydetään jotain, mikä aiheuttaa kohtuutonta vaivaa.

Unelmien tavoittelusta täytyy todeta se, että omista kyvyistä kannattaa olla optimistis-realistinen näkemys (kirjoitin itselleen rehellisyydestä aiemmin). Soitellen sotaan lähteminen kostautuu lähinnä siinä, että asiat lävähtävät käsille – tietynlaista sabotointia sekin. Kun on valmistautumatta, ei menesty ja voi sitten itseään näpäyttää sormille sanomalla että “mitä minä sanoin”. Se on ikään kuin kahden sisäisen voiman taistelu, jossa sabotööri voittaa. Sisäisen ilon voitto ei käy käden käänteessä, ja vaikka päättäisit nyt tehdä asennemuutoksen, en lupaa mahtavaa elämää heti huomisesta lähtien. Mutta uskon, että pikku hiljaa elämä alkaa tuntua mukavammalle. Siihen ilmestyy enemmän hyviä ja kauniita asioita (vai oliko niiden puutos illuusio? Ehkä ne olivatkin jo olemassa, mutta et osannut / halunnut nähdä niitä).

Minua kiehtoo se, paljonko käyttäytymisestämme on peruja vanhemmilta geenien ja opittujen tapojen muodossa. Sama koskee myös tätä aihetta. Ovatko vanhemmat opettaneet, että unelmien tavoittelu on sallittua tai vieläpä kannattavaa? Ovatko he kannustaneet tai jopa näyttäneet tietä omalla esimerkillään? Vai ovatko he kokeneet elämän raskaana ja eläneet “ei minusta mihinkään ole”-tyylillä? Juttelin äskettäin 60-vuotiaan äitini kanssa tästä aiheesta. Hän kertoi seuraavaa:

Äitini oli sellainen, että hän koki kaiken kauhean raskaana, valitti ja voivotteli. Eihän hänellä helppo elämä ollut, mutta huomasin, että valitus oli alkanut pikku hiljaa tarttua myös minuun. Onneksi samaan aikaan koettiin Suomessa self help -kirjojen maihinnousu ja tajusin, että omaa asennetta voi muuttaa.

Kaikilla meillä on jonkinlaiset rillit, joiden läpi elämää tarkastelemme. Oma äitini on selkeästi nähnyt vaivaa sen eteen, että sai elämänsä näkemiseen uudet silmälasit. Tänä päivänä hän on yksi valoisimmista henkilöistä, ketä tiedän. Ei hänen elämässään konkreettisesti mikään muuttunut; hän tekee edelleen samaa työtä ja asuu samassa paikassa mitä aiemminkin. Eikä hän ole mikään jenkkihenkinen “aina kaikki hyvin” -ihminen. Mutta nykyisin äitini myös näkee aina jotain hyvää niissä asioissa, mitä hänen elämässään tapahtuu. Ei liene yllättävää, että hänen seuransa on hyvin voimauttavaa ja luo itsellenikin olon, että elämässä on paljon hyvää ja kaunista.

Jos lähipiirissä on joku erittäin negatiivinen ihminen joka sabotoi itse omaa elämäänsä, on tällaisen ihmisen vaikutuspiiriin helppo luisua. On helppo alkaa itse ajatella, ettei tästä tule mitään. Ellei tietoisesti vedä rajaa itsensä ja toisen väliin ja muista itse ohjaavansa omaa elämäänsä, saattaa vaikuttua elämän synkeydestä. Jos tuntuu, että lähipiirissäsi on tällaisia ihmisiä, kannattaa lukea kirjoitus, joka käsittelee muiden vaikutusta itseen.

Oman itsensä vahingoittaminen voi olla helppoa, jos se on ainoa opittu toimintatapa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä asennemuutosta tai oppia uusia tapoja. Mitä muuta meillä on kuin loppuelämän verran aikaa opiskeluun?

One Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *