Miksi et olisi ulkonäöltäsi kympin arvoinen?

Kun ihmisiltä kysytään arvosanaa ulkonäölleen, on usein vastaus parhaimmillaankin “kasi plus”.

Mielestäni tässä ei ole mitään järkeä. Miksi ei ajattelisi, että peilistä katsoo kaunis ihminen? Miksi ei antaisi ulkonäölleen kymppiä tai vaikka vielä plussaakin päälle?

No mutta kun peilikuvalla on lättänä tukka, kyömy nenä, pienet silmät, haaleat kulmakarvat ja vielä kaksoisleukaakin. Entäs sitten? Ei normaalin ihmisen tarvitse olla malli, ja varsinkaan vielä samannäköinen kuin kuvankäsittelijän työnä syntynyt luomus. Ihmisten kauneus syntyy juuri siitä, että jokainen on omannäköisensä. Eläähän jokainen ihminen omaa elämäänsä, eikä kenenkään toisen.

Peilikuvainhon taustalla voi olla se, että ei ole jollain tavalla itseensä tyytyväinen. Tällöin asiaa kannattaa lähestyä kahta eri reittiä: joko muuttaa asioita tai sitten vain hyväksyä.

Keho, joka sinulla on, on ainutlaatuinen. Se on kantanut sinua tähänastisen elämäsi ja tulee olemaan kumppanisi hautaan asti. Miksi se ei olisi paras ystäväsi?

Yleisin peilissä nyppivä asia on varmaankin ylipaino. Kannustan kyllä ihmisiä liikkumaan, koska keho kaipaa rasitusta. Liikkuessa on myös vähemmän aikaa käytettävänä oman navan ympärillä pyöriskelyyn. Lisäksi tsemppaan oikeanlaisen syömisen puolesta sellaisella tavalla, mikä omalle keholle sopii. Oli se sitten ns. kotiruokaa, paleota, kasvisruokaa tai vegaaniutta. Mutta päivittäinen roskaruoka ei kyllä sovi kenellekään – tiedät sen itsekin, kun muistat miten paha olo on jälkeenpäin. Ruuan pitäisi olla jotain, jolla hellii sekä kehoa että mieltään.

Haaveilin Sinkkuelämää-sarjaa ysärillä katsoessa siitä, että kun jonain päivänä pääsen New Yorkiin, tepastelen ympäriinsä korkokengissä ja mekossa. No, viime kesänä paikalle pääsin, mutta tyyli oli käytännön vuoksi tennarit ja tuulitakki (korkkareilla ei tossa kaupungissa tehdä 20 000 askeleen turistikierroksia ja kuukauden jenkkien-reissulle ei pakata yhtään ylimääräistä vaatekappaletta mukaan.)

Haaveilin Sinkkuelämää-sarjaa ysärillä katsoessa siitä, että kun jonain päivänä pääsen New Yorkiin, tepastelen ympäriinsä korkokengissä, design-mekossa ja bleiserissä. No, pääsin paikalle viime kesänä, mutta tyyli oli käytännön vuoksi tennarit ja tuulitakki. Korkkareilla ei ko. kaupungissa tehdä 20 000 askeleen turistikierroksia ja kun sataa, arvostaa sitä, ettei kastu. Mutta kivaa oli silti, ja ehkä juuri siksi etteivät vaatteet rajoittaneet menoa.

Mutta tavallisten ihmisten ei tosiaan tarvitse näyttää malleille. Kunhan kehoaan rasittaa ja hellii sopivassa suhteessa (ja veriarvot jne. ovat kunnossa eikä kehoa kolota), sekä hymyilee kaupan päälle, on ihan sama, näkyykö peilistä makkaroita vai kylkiluita.

Hyväksymisessä on kyse siitä, että vaikka ei näytä stereotyyppisesti kauniille, haistattaa kauneusihanteelle pitkät. Olisi aivan järkyttävän tylsää, jos kävelisimme täällä kaikki klooniarmeijana. Jos ystäväsi eivät hyväksy sinua itsesi näköisenä, kannatta varmasti hankkia uusia ystäviä.

Sitten päästään toiseen suosikkiaiheeseeni eli ryppyihin. Tämä nykyinen ryppykammo on jotain todella ahdistavaa. Miksei ihmisessä saisi näkyä eletty elämä? Ihan kuin aikuisten pitäisi olla jotain kaapissa säilytettyjä posliininukkeja (enkä nyt tarkoita etteikö kuulas, vaalea iho olisi kaunis, vaan sitä, että jos jättää tekemättä hauskoja asioita ryppyjen pelossa, on jokin mennyt metsään).

Jos haluat vähemmän ryppyjä, tässä pari vinkkiä: jos tuppaat tuijottamaan ryppyjäsi peilistä, siirry joko kauemmas niin ettet näe niitä tai ota silmälasit pois (jos olet kaltaiseni rillirousku). Himmennä valoja. Voila! Rypyt katsosivat.

Jos annat jonkun muun päättää oletko hyvännäköinen vai et, hallitsee tämä joku muu samalla elämääsi muutenkin. Miksi et olisi jo huomenna oman elämäsi huippumalli? Jos oman pään äänet kuiskuttelevat jotain muuta, korvaa ne sillä, että minä sanon: “Sinä olet kaunis.”