Konkretiaa vastuun ottamisesta

Kirjoitin aiemmin vastuun ottamisesta omasta elämästä. Mitä vastuu sitten käytännössä tarkoittaa? Vastuun ottamisen opettelu voi tuntua kovin absurdille ja jollekin, mihin on hankala tarttua. Mutta on konkreettisia taitoja, joita voi opetella, ja vastuun ottaminen tulee “kuin itsestään” niiden avulla.

Ensimmäisenä on sanavalinnat, sillä vastuun ottaminen itsestä voi vaatii usein ei-sanan opettelua. Ein voi joutua sanomaan joko itselleen tai toisille. Kirjoitin aiemmin rehellisyydestä itseään kohtaan sekä rehellisyydestä omien resurssien arvioimisessa. Samaa aihepiiriä käsittelevät myös bloggaukset suoraan puhumisesta sekä siitä, miksei joka viikonloppu voi olla parhaat bileet.

Entä jos elää haavojensa kautta?

Emme myöskään ole yhtä kuin haavamme. Joten kannattaa unohtaa ongelmien vaaliminen ja niiden kautta eläminen. Tosin tällöin on astuttava uudelle alueelle, muodikkaasti sanottuna epämukavuusalueelle. Saattaa joutua esimerkiksi opettelemaan sitä, että itsellä on oikeus olla onnellinen. Tasaista elämää eläneiden voi olla vaikea uskoa, että joidenkin on haastavaa ajatella, että onni ja ilo kuuluvat heillekin. Mutta näin se vain on. Joistakin ihmisistä on vain helpompaa velloa “ei minusta tule ikinä mitään”-suossa, kuin lähteä yrittämään jotain, siinä saattaa jopa onnistua!

Mitä vastuun ottamisesta sitten seuraa? Ainakin jokapaikan marisijasta voi tulla leppoisampi, sillä vastuun ottaminen omasta elämästä voi vähentää myös valittamista. Valittaminen on helppoa;  voi pysyä samassa tilanteessa elämässään eikä tarvitse tehdä muutoksia. Muutokset saattavat olla pelottavia ja niiden myötä täytyy oppia uusia asioita. Toisaalta kokiessaan, että asioille on mahdollista tehdä jotain, ei vain tyydy kommentoimaan negatiivisesti sivusta elämäänsä.

Mitä vastuun ottaminen käytännössä tarkoittaa?

Miltä vastuun ottaminen omassa elämässä sitten itseni kohdalla tuntui? Yhtenä talvena en ollut lainkaan onnellinen tai tyytyväinen siihen, millaisista palikoista elämäni rakentui. Vietin paljon aikaa erään fiksun ja mukavan ihmisen seurassa ja minulla oli vakituinen työpaikka maineikkaassa yrityksessä. Ei työssä tai ympäristössä mitään vikaa ollut, se ei vain sopinut minulle. Joka päivä heräsin toivoen, että en olisi herännyt omaani vaan jonkun muun elämään. Kirjoitin seuralaiselleni pitkiä ajatusketjuja siitä, miten toivoisin asioiden muuttuvan ja joskus itkin töissä, kun turhautti niin paljon, vaikka paperilla kaikki näytti hyvälle. Vaikka en ollut iloinen tekemieni valintojen vuoksi, toivoin että vain “jotain tapahtuisi”, että minun ei itse tarvitsisi olla vastuussa päätösten tekemisestä ja niiden konkreettisesta toimeenpanosta.

No, eipä niitä päätöksiä kukaan muu tehnyt. Mutta onneksi pystyin näkemään tilaisuuden ja tarttumaan siihen, kun sain hiukan extrarahaa. Olisin voinut olla järkevä, ja maksaa pois kaikki silloin tiliäni rasittaneet opintolainat. Mutta kun tajusin, että tämä voisi olla tilaisuuteni hypätä hetkeksi tyhjän päälle, niin samana päivänä kun minulla olisi ollut kehityskeskustelu, menin irtisanoutumaan. Minulla ei ollut uutta työtä ja Suomi oli lamaantuneessa tilassa. Toisaalta minulla oli osaaminen eräältä tietyltä ammattialalta, joka pärjäsi ok taantumasta huolimatta. Ja tiesin, että jos oman alan hommia ei löytyisi, tekisin melkein mitä vain muuta – en ole kranttu hommien suhteen, jos itse tarvitsen elantoa ja tekijöistä on pulaa.

Samoihin aikoihin erästä kollegaani oli headhuntattu mielenkiintoisen kuuloiseen työpaikkaan, mutta hän ei ollut kinnostunut. Sen sijaan hän kehotti minua soittamaan yritykseen ja niin tein. Tämän jälkeen minulla oli kahdessa viikossa uusi työ. Se ei ollut täysin sitä mitä olin kuvitellut etsiväni, mutta yritys vaikutti mukavalle ja työ mielenkiintoiselle kuitenkin. Olen todella iloinen että uskalsin hypätä mukaan, minulla oli todella hauskaa kyseisen yrityksen palveluksessa ollessani.

Vastuun ottaminen itsestään saattaa johtaa muutoksiin

Vastuun ottaminen voi tuntua vuoren valloitukselle. Mutta toisin kuin vuorella joskus, vastuun ottamisessa ei eteenpäin päästyään halua enää palata takaisin.

Edessä olivat vielä valinnat seuralaiseni suhteen. Hän on yksi parhaista keskustelukumppaneista, joita olen ikinä kohdannut (ja osa esimerkiksi tämän blogin ajatuskuluista on saanut alkunsa keskusteluista hänen kanssaan), mutta päivittäisessä elämässä olimme niin erilaisia, että seurasta oli pakko hetkellisesti erkaantua. Emme halunneet loukata toisiamme, sillä vaikka olimme kaksi mukavaa ihmistä, emme olleet yhdessä upeita. Mutta ei ero helppo ollut kummallekaan, tuntui kamalalle. Onneksi olo parani päivä päivältä, ja oli ihmeellinen tunne, kun värit palasivat  elämään. Pikku hiljaa aloin aamuisin herätä elämään jota rakastin, enkä olisi halunnut vaihtaa kenenkään kanssa.

Kun nyt olen lueskellut vanhoja päiväkirjojani, olen hämmentynyt, miten olen silloin ollut niin tottunut pahaan oloon. Miten saatoin antaa itseni kohdella mieltäni ja ruumistani niiin? Mutta silloin “pelastuksen toivominen ulkopuolelta” oli helpoin toimintamalli. En ikään kuin nähnyt itseäni ohjaamassa omaa laivaani, sillä ajattelin että siihen vaaditaan, että olen jotenkin erilainen. Nyt olen tajunnut, että kukaan muu ei voi elää elämääni puolestasi. Aina on ihmisiä, jotka tienaavat enemmän kuin minä. Aina on ihmisiä, jotka ovat lihaksikkaampia tai kauniimpia kuin minä. Aina on ihmisiä, jotka osaavat enemmän kuin minä. Mutta minä, kuten sinäkin, olen ainoa, joka on yhdistelmä kaikkia niitä mahtavia ominaisuuksia, josta koostumme. Joten kannattaa ottaa siitä kaikki irti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *