Kiire – mikä ihana tekosyy

Luin LinkedInistä Antti Huttusen bloggauksen kiireestä ja jäin miettimään asiaa. Itse olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on harvoin kovin kiire, vaikka vedän päivätyökseni IT-yrityksen markkinointia sekä pyöritän siinä sivussa omaa firmaani ja ylläpidän kahta blogia. Mutta tilanne ei ole aina ollut näin – mitä tekoja laivan kääntäminen on itseltäni vaatinut?

Elämässäni on kyllä ollut aika, jolloin juoksin tukka putkella paikasta toiseen. Esimerkiksi parikymppisenä olin yhden kesän ajan harjoittelussa 30h viikossa ja tein töitä tämän päälle 20-30h. Nämä luvut eivät olisi kovin pahoja, jos matka kotoani harjoittelupaikkaan olisi ollut lyhyempi. Nyt sain kuitenkin istua aamulla liikennevälineissä lähemmäs 1,5h ja paluumatkalla tietysti saman (onneksi palkallisen työn paikkani sijaitsi matkalla kotoa harjoittelupaikkaan, niin siitä ei tullut ylimääräistä kiekausta). Tästä voi lyhyelläkin matikalla laskea että eipä niitä tunteja jäänyt vuorokaudessa kovin monta nukkumisen lisäksi muuhun virkistäytymiseen.

Sama tahti jatkui opiskelujen myötä, välillä minulla oli kaksikin työtä yhdistettynä opiskeluun. Kun aloitin duunin teon täysipäiväisesti eikä mitään koulua ollut enää kesken, ihmettelin, että minun tarvitsee vain mennä töihin maanantaista perjantaihin, iltaisin ei ole mitään ihmeempää ohjelmaa saati sitten viikonloppuisin voi vaikka laiskotella! Terve reaktio…

Mutta mikä teki minusta kiireisen? 

Kiire on mielenkiintoinen paradoksi, sillä oman elämäni esimerkissä suurin osa hopusta oli sisäsyntyistä. Ei minun olisi mikään pakko ollut mennä harjoitteluun, mutta halusin, koska paikka oli mielenkiintoinen. Saati sitten tehdä iltaisin duunia. Mutta halusin, koska luulin tarvitsevani rahaa. Samaan aikaan asuin tilapäisesti äitini luona ja maksoin vuokraa 0€. Mihinköhän minä sitä rahaa oikein tarvitsin?

Elämme aikaa, jossa koko maailma on saatavillamme. Kiire syntyy illuusiosta, että voimme tehdä ja saavuttaa kaiken mitä haluamme, vaikka jokaisella meistä on vuorokaudessa tismalleen samat 24 tuntia kuin keskiajan ihmisellä.

Pyöräillessä kesä-Berliinissä on harvoin kiire.
Pyöräillessä kesä-Berliinissä on harvoin kiire.

Kiire voi olla myös tapa perustella itselleen olemassaolo. Olemmeko kiireisiä, jotta kokisimme, että saamme paljon aikaiseksi ja meillä on jokin merkitys tässä maailmankaikkeudessa? Itse ainakin pidin kiireestä, koska silloin tunsin itseni tärkeäksi, kun piti juosta paikasta toiseen.

Väliaikainen kiire on ok

Tietysti jokaisella on joskus kiire. On ihan luontevaa, että välillä on tehdään enemmän hommia. Mutta kun huomaa, että tilanne on jatkunut jo liian pitkään, kannattaa asialle tehdä jotain.

Mutta kun aina tulee nurkan takaa joku projekti, joka pitää hoitaa.

Niin, ja jos suostut samaan tahtiin jatkossakin, olet muutamassa vuodessa palanut loppuun.

Itselläni on kiire, kun pitää joskus ehtiä vaikka kulkuvälineeseen tai nukun liian myöhään. Pyrin kuitenkin siihen, että kiire ei kuulu perusarkeeni. Pidän useamman illan viikosta vapaana, jotta voin sitten fiilisten mukaan tehdä mitä huvittaa – kiivetä tai vaikka vaan kökkiä kotona. Tällainen vapaus mahdollistaa spontaanin toiminnan, ja esimerkiksi tänään se kannatti. Olin raitiovaunussa matkalla töistä kotiin ilman suurempia suunnitelmia, kun ystäväni bongasi minut ja menimme teelle hänen luokseen.

Kyse ei ole siitä, ettenkö haluasi tehdä enemmän. Voi kyllähän haaveilen kolmannesta blogista sekä nykyisissä blogeissa tiheämmästä bloggaustahdista. Sekä toisesta yrityksestä, joka liittyisi naisten vaatetukseen. Ja paremmasta kunnosta. Haaveilen myös joskus siitä miten paljon enemmän saisin aikaan, jos nukkuisin vaikka vaan 4 tuntia yössä. Mutta ei voi mitään, luonnollinen unentarpeeni vaatii kunnon sikeät ja sillä on mentävä. Kun en minä niitä kaikki kivoja juttuja saa ikinä tehtyä kuitenkaan.

Olet oman itsesi pahin vastustaja

Tiedän todella hyvin itse sen tunteen, kun kiireen pahin puolustaja katsoo peilistä. Mutta jos asialle ei tee mitään, ei kiire häviä itsestään pois. Mutta miten kiirettä voisi vähentää? Luopuminen on kova sana. Tämä tarkoittaa sitä, että koska vuorokauden tunteja ei tipu taivaasta lisää, jostain on karsittava. Joskus kyse voi olla ihan yksinkertaisesta asiasta; vaikka satunnaisen sosiaalisen meidan selauksen vähentämisestä, joka käy ilman sen suurempia tuskia, kuhan asiaan vain kiinnittää huomiota.

Joskus taas kyseessä on hiukan kivuliaampi prosessi, esimerkiksi mieluisan harrastuksen poisjättäminen. Priorisointi on kova sana. Itse olen joutunut luopumaan mm. saksan kielen opiskelusta ja muista työväenopiston kursseista, ilmajoogasta, ei-niin-hyvien ystävien tapaamisesta sekä tiiviistä sitoutumisesta järjestötoimintaan. Teen myös päivätyössäni 4-päiväistä työviikkoa, ja näkyyhän tämä 20% kapeampana tilipussina ja sitä kautta mm. pienempänä eläkkeenä (onneksi vielä töissä ollessa verotus tasaa tilannetta, jolloin vaikutus reaalitasolla ei ole niin voimakas).

Taas meni päivä ilman lounasta

Kuulen aina välillä ihmisistä, joilla on töissä niin kiire, etteivät he ehdi syödä lounasta. Olo ei varmasti ole iltapäivällä mikään kehuttava. Jos lounasaika on ainoa vapaa ja siihen yritetään tunkea palaveria, laita vaikka joka päivälle “lounaspalaverivaraus”, jonka vietät syöden. Et palaverissa. Kyllä ne asiat ehtii myöhemminkin hoitaa.

Pystyisitkö järjestämään aikataulusi työpaikalla järkevämmin?

Kiireestä luopuminen ei tarkoita sitä, että pitäisi hypätä pois oravanpyörästä ja muuttaa maalle. Vaan esimerkiksi työpäivän järjestelyssä on hyvä miettiä, tekeekö oikeita asioita ja tarpeeksi tehokkaasti. Jos kiire tuntuu ulkoa annetulta (esimerkiksi pomon määräämältä liian isolta projektilta), on hyvä avata suu ja puhua asiasta. Voi olla, että kerta ei riitä. Kirjoitin aiemmin vaikeista asioista puhumisesta.

Jos taas johtajana koet vastuualueesi olevan liian laaja, niin onko sinun pakko hoitaa ne kaikki asiat ihan itse? Oletko se pahin stressikultin kylväjä organisaatiossasi?

Joskus työtaakka voi tietysti olla liian iso, jos bisneksen sisääntuleva raha ei vaikka alan rakenteista johtuen riitä kattamaan palkkamenoja inhimillisellä työmäärällä. Silloin kannattaa miettiä, onko työ sen arvoista, vai voisiko samaa hommaa tehdä jossain muualla ja järkevämmin.

Jos työpaikalla et pysty vaikuttamaan työtahtiin, olisiko mahdollista höllätä sitten edes vapaa-ajan osalta?

Kuka ohjaa elämäsi laivaa?

Jos sinusta tuntuu, että olet voimaton asian edessä ja muut määräävät aikataulusi, tarkastele hetki elämääsi ulkopuolelta. Miksi olet antanut vallan elämäsi päätösten suhteen muiden käsiin? Paljon on kyse siitä, mihin suostut. Harvoin kukaan pakottaa sinua mukaan erilaisiin asioihin. Ei-sanan opettelu on kova sana kiireen vähentämisessä. Sen sanominen voi tuntua aluksi todella pahalle, jos olet sitä ihmistyyppiä, joka suostuu kiltisti erilaisiin nakkeihin. Mutta tällä menolla sinusta saattaa kasvaa katkeroitunut ihminen, joka muistelee vanhana miten hän pisti aina muut itsensä edelle eikä kukaan huomioinut häntä.

Kyse voi olla myös siitä, että ennen kaikkea sinun on opeteltava sanomaan ei itsellesi.

Ei, en mene tuohon tai tähän juttuun mukaan, tai ala harrastaa sitä tai tätä.

Kiireinen yrittäjä – menestynyt yrittäjä?

Yrittäjän osalta kiireen hallinta on todella tärkeä taito. Koska jos koko ajan vain juoksee pää kolmantena jalkana sammuttamassa tulipaloja, koska ehtii katsella vähän pidemmälle ja suunnitella oman yrityksensä toimintaa? Saati sitten latautua? Ei yrittäjä ole mikään supermies tai -nainen, joka pystyisi vetämään samalla draivilla vuosi toisensa jälkeen.

Yrittäjällä ei myöskään välttämättä ole työyhteisöä tukena, joka pystyisi ulkoapäin puuttumaan tilanteeseen. Kuka seuraisi yrittäjän tuntikirjanpitoa? Yrittäjä voi myös helposti kokea olevansa ainoa ihminen, joka pystyy ratkaisemaan tietynlaiset ongelmat. Voihan näin ollakin, mutta jos hommia joutuu painamaan vuosikaudet yötämyöten ja ilman lomia, kannattaisi firman liiketaloudellisia perusteita tarkastella uudelleen.

Kiire ja lapset – haluatko opettaa heidät huonoille tavoille pienestä pitäen?

Vanhempana kiire on erityisen akuutti asia, kun pitää tasapainotella oman ja lasten aikataulun välillä. Mutta haluammeko opettaa lapset jo äidinmaidossa kiireeseen ja totuttaa heidät siihen kuljettamalla heitä joka ilta nälästä äreänä harrastuksesta toiseen? Päiväkodissa töissä oleva tuttuni kertoo, että lapset leikkivät joskus “kiirettä”, pitävät korvalla vaikka puukalikkaa, suoltavat siihen siansaksaa ja kävelevät määrätietoisesti huoneesta toiseen.

Onko lapsilla pakko olla joka illalle harrastus? Kyllähän vanhemmat voivat sanoa lapselleen ei. Ja pistää lapsen valitsemaan, jos hän harrastaa jo jotain tiettyä asiaa, että haluaako hän harrastaa tätä enemmän kuin tuota. Kyllä niistä kasvaa ihan terveitä aikuisia, vaikka liikunnallis-musikaalis-joukosselviämistaitoja ei joka ilta säännöllisesti harjoitettaisikaan. Tietysti jos lasten vapaa-ajan aktiviteetit eivät aiheuta kiirettä ja stressiä, niin sitten vain harrastamaan! Mutta jos elämä on aikataulutettu minuutilleen ja liikenneruuhka aiheuttaa maailmanlopun, kannattaisi asiaa ehkä pohtia uudelleen.

Voimme myös välittää viestiä läheisimmillemme kertomalla, että kiirettä ei ole. Vanhempi, kuinka monta kertaa hoputat lapsiasi tai puhut heille jostain kiireeseen liittyvästä viikossa (yleensä tiuskaisten)?

Ratkaisukeinona ei-niin-yllättäen….itsetuntemus.

Itselleni suurin apu kiireestä eroon pääsemisessä oli itsetuntemuksen kasvattaminen. Kun ymmärsin millainen ihminen olen ja miksi, tajusin myös millaisiin juttuihin lähden mukaan ja millasiin en. Myös ei-sanan opettelu oli kovaa valuuttaa itseni kohdalla. Jos olet ihminen, jolla on tapana tupata aikataulut täyteen enemmän kaikkea, lue postaukseni siitä, miten saatat olla oman elämäsi pahin vihollinen.

En ole edelleenkään mikään ajankäytön mestari. Teen välillä liian paljon töitä tai roikun yömyöhään koneella. Mutta silti aamuni ovat täynnä rauhaa (valinta – luen mieluummin Hesaria kuin meikkaan töihin), työmatkalla ei ole kiire (varaan aikaa niin että voin kävellä jos on kaunis päivä), työpäivänä ehdin lounastaa ja jutella työkavereiden kanssa samalla ja hommat hoituvat ja illalla en tuijota kelloa ja haaveile, että kunpa päivä olisi jo ohi. Mutta tämä ei ole tullut ilmaiseksi, vaan vaatinut paljon omaan itseen liittyvää pohdintaa sekä sitä välillä ah-niin-ärsyttävää luopumista. Mutta nykyinen, rauhallinen ja onnellinen arkeni on kyllä ollut sen matkan arvoinen.