Haluan olla rohkeampi!

Mietin aina välillä rohkeutta. Usein kun itsetuntemus kasvaa, niin samalla lisääntyy myös rohkeus tehdä asioita. Ehkä ei enää pelkää, mitä muut itsestä ajattelevat, kun tietää kuka on. Tai sitten ei halua enää kulkea selkä köyryssä, kun voi kävellä suorassakin. Tai sitten ihan fyysisesti uskaltaa mennä ja tehdä asioita, eikä enää pelkää toisten katseita ihollaan. Sellaisia, jotka ovat yleensäkin olleet vain omassa päässä.

Usein rohkeudella ajatellaan hurjapäärohkeutta: uskallusta laskuvarjohyppyihin tai vuorikiipeilyä.

On totta, että tietyt fyysiset urheilulajit vaativat rohkeutta, jota ei jokaiselta löydy. Rohkeutta on eri kuitenkin montaa eri laatua. Voi olla sosiaalisesti rohkea: uskaltaa pitää puheen ystävän häissä, sosialisoida tuntemattomien kanssa cocktail-tilaisuudessa tai esitelmöidä seminaarissa sadan hengen yleisölle. Omanlaistaan rohkeutta on myös pitää itkevää ystävää sylissään tai uskaltaa puhua omista, syvimmistä tunteistaan.

Joku voi olla vahva yhdessä, mutta heikko toisessa rohkeuden lajissa. Eikä rohkeuden tarvitse aina sytyttää ihmetekoihin, se voi olla vain halua uskaltaa sanoa oma mielipide. Useimmat tuntuvatkin kaipaavan rohkeutta itsensä ilmaisuun. Eikä yleisön tosiaan tarvitse olla mikään tuntematon joukko, oma puoliso, kaveripiiri tai työporukka voi riittää.

Mihin pitää suunsa aukaistessaan varautua?

Siihen, että kaikki eivät rakasta sitä, mitä sanoo. Mutta se ei ole vaarallista. Osalle kyse on siitä, että he toivottavat tervetulleeksi kaikkien mielipiteet, vaikka ne eivät olisi samoja kuin omat, vaikka itse ei tilannetta näin aina tulkitsisikaan. Tällaisten ihmisten kanssa on kuitenkin helppo lähteä rakentamaan keskustelua, sillä he eivät pahastu muista näkökulmista. Avointen ihmisten mielestä onkin välillä vähän tuskaisaa, jos mukana on joku, jolta saa oikein onkia, että mitä mieltä tämä henkilö on asioista.

Sitten on se toinen ääripää, eli aina löytyy niitä, jotka kokoavat itsensä ympärille hiljaisen hännystelijäjoukon. Joka tapauksessa olivatpa keskustelun muut osapuolet millaisia tahansa, ei omia, eriäviä mielipiteitä kannata hävetä (ellei nyt lauo suustaan jotain todella typerää ja muita halventavaa).

Välillä voi olla tilanteita, joissa suuri joukko ihmisiä on samaa mieltä, mutta kukaan ei uskalla tuoda tätä mielipidettä esille. Tällöin jos joku uskaltutuu puhumaan, niin muut usein jälkeenpäin kiittelemään, vaikka itse tilanteessa eivät pukahtaneet yhtään mitään.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että on hämmentävää huomata, kun oma ääni kantaakin. Kun ei tapahdukaan mitään pahaa, vaikka on ollut jonkun kanssa kärjekkäästikin eri mieltä.

Jos taas kaipaa enemmän fyysistä rohkeutta, kannattaa aloittaa pienin askelin. Kukaan ei kiipeä vuorelle kiipeämättä kukkulalle. Oma vuoristoharrastukseni rajoittu suhteellisen turvallisiin lajeihin: köysikiipeilyyn ja via ferratoihin, joissa kalliossa ollaan koko ajan kiinni tuplavarmistuksen kautta. Näin saan adrenaliiniryöpyn mutta äidin ei tarvitse liikaa jännittää.

Rohkeutta pelon varjossa

Rohkeus ja pelko linkittyvät toisiinsa vahvasti. Usein jos pelkää paljon asioita, on vähän rohkeutta tehdä mitään, ja toisinpäin. Mutta ei rohkeaksi tuleminen tarkoita sitä, että pelko häviäisi, sitä vain oppii hallitsemaan. Pelon tuntee sisimmässään, mutta sille voi joko sanoa “et ole aiheellinen” tai “eipä tässä mitään hätää ole”. Kimmo Takanen kuvailee Tunne lukkosi -kirjassa  mielenkiintoista tekniikkaa, jonka avulla omaa kehoaan voi hallita paremmin. Takanen kertoo siitä, miten mantelitumake toimii ikään kuin kehon palohälyttimenä, eli se kertoo, jos jokin on vialla. Joillakin tämä muuten eloonjäämisen kannalta oleellinen elin on vain virittynyt liian herkälle, eli se hälyttää vääristä asioista. Vähän sama kun palohälytin alkaisi huutamaan siitä, että heittää pannulle kuumaan öljyyn raa’at sipulit täysin turvallisessa tilanteessa. Takanen opettaa, että keholleen voi tietoisesti sanoa “kiitos varoituksesta, mutta tilannetta tutkittuani huomasin että kaikki on ihan hyvin” ja tätä kauttaa paniikkitilaa omassa kropassaan.

Näetkö jo tien, joka johdattaa sinut pois pelon valtakunnasta kohti rohkeutta?

Näetkö jo tien, joka johdattaa sinut pois pelon valtakunnasta kohti rohkeutta?

Sillä pelkokin on valinta. Vaikka siitä ei aluksi olisikaan tietoinen. Juuri tällaiset tiedostamattomat toimintatavat ovat niitä, joihin itsetutkiskelun avulla pääsee käsiksi. Niitä ei usein pidä itse tekeminään valintoina, ja siksi voi tuntua, ettei niihin voi vaikuttaa. Mutta itsetutkiskelu paljastaa, että tällainen reagointi on (suurimmaksi osaksi) täysin omissa kässissä, jolloin sille pystyy myös tekemään jotain.

Miten rohkeutta sitten saa arkeensa lisää? Ensinnäkin kannattaa miettiä, että millaisissa tilanteissa haluaisi olla rohkeampi. Liittyvätkö ne sosiaaliseen kanssakäymiseen vai esimerkiksi liikunnallisuuteen (tai vaikka molempiin, esim. jos yleisön edessä tanssiminen pelottaa)? Samalla voi miettiä, että miksi tiettyjä asioita pelkää. Johtuuko se vaikka jostain, mitä omat vanhemmat ovat pelänneet, ja nämätoimintatavat on omaksunut tiedostamattaan? Sen jälkeen voi lähteä askel askeleelta ilmaisemaan itseään vahvemmin.

Millaista rohkeutta sinä kaipaisit lisää?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *