Etkö halunnut juhlia äitienpäivää?

Äitien- sekä isänpäivänä sosiaalinen media täyttyy perhekuvista, lahjoista, kukista, äitienpäivätoivotuksista ja ylipäänsä onnellista elämää todistelevista asioista. Mutta entä jos äitien- tai isänpäivä ei olekaan se vuoden onnellisin päivä, entä jos sen juhliminen tuntuu ihan kamalalle pakkopullalle?

Erotetaan tässä nyt kaksi asiaa: joskus perhejuhlat voivat olla vähän tylsiä, mutta tylsyys ei ole vaarallista. Tai se, että oma vanhempi on vaan normaali tavallinen äiti tai isä vaikka ei mikään supermamma tai bestest daddy-o olisikaan. Tällöin on omalla vastuulla tsempata kommunikaatiota vanhempien kanssa ja pitää yllä suhteita, vaikka yhdessäolo olisikin jotenkin hiukan kankeaa.

Sitten on se toinen ääripää, eli vanhemmat, joista on jäänyt jotain mitä aikuisena pitää purkaa

Vanhemmat, jotka eivät huolehtineet lapsistaan kuin olisi pitänyt. Laiminlyönnin tarvitse olla fyysistä. Oma vanhempi voi jättää lapsensa tarpeet huomiotta myös henkisesti; keskittyä itseensä, omaan uraansa tai uhrata lapsen hyvinvoinnin parisuhteen edestä. Tai sitten liiallista lapseen keskittymistä, hänen kauttaan elämistä ja toiveiden lastaamista lapsen pienille harteille.

Toisaalta ei vanhemman toiminnan ole tarvinnut olla edes laiminlyönnin mitat täyttävää; myös harkitsemattomat sanat saattavat painaa aikuisenakin mielessä.

Vanhemmuus on laaja spektrumi, jonka toisessa päässä ovat tukevat ja kannustavat isit ja äidit ja toisessa vanhemmuuteen täysin kykenemättömät ihmiset. Suurin osa vanhemmista haluaa hyvää lapsilleen, vaikka he eivät aina osaisikaan lapsen näkökulmasta toimia parhaalla tavalla. Vanhempi voi olla niin omien ongelmiensa vanki, että hän ei kykene tarjoamaan lapsilleen turvallista lapsuutta, jossa kasvaa aikuiseksi. Tällöin oma henkinen kasvu voi jäädä kesken tai aikuisuutta voi varjostaa ongelmakimppu, joka näkyy vaikka syömishäiriönä, huonona käytöksenä, rahankäyttöongelmina tai masennuksena. Ja vaikka vanhempi ei pitäisikään ongelmia niin isona (“no enhän mä paljoa juonut…), jos niiden seuraukset ovat lapsen näkökulmasta olleet pelottavia, on lapsen ongelma aito.

Mitä sitten tehdä, jos suhden omaan vanhempaan ei ole se kaikkien ihanteellisin?

Ainakaan väkisin ei tarvitse pitää yhteyttä. Jos vanhemmalla on jäänyt sama levy päälle josta jo lapsuudessa kärsi, voi yhteydenpidon katkaista tai harventaa. Vanhemmalla on aina isompi vastuu kommunikaatiosta kuin lapsella, ja vaikka aikuisuudessa tämä ero tasoittuu, ei aikuisen lapsen tarvitse ehdoin tahdoin kärsiä vanhemman toiminnasta. Vanhemmat valitsivat lapsen vanhemmuuden, lapsi ei ole voinut valita lapsuuttaan.

Tai sitten tapaamiset voi hoitaa omilla ehdoilla. Kertoa vaikka alkoholiongelmaiselle vanhemmalle että tapaaminen sopii ja olisi enemmän kuin mukavaa, mutta selvin päin.

Antaako anteeksi?

Anna anteeksi sitten kun oikeasti siltä tuntuu.
Anteeksianto ei ole pakollista, mutta se voi helpottaa oloa. Mutta tee se vasta sitten, kun aidosti voit antaa anteeksi.

Anteeksiantaminen olisi hyvä, mutta aina se ei ole ainakaan tässä hetkessä mahdollista. Siinä tapauksessa asian kannattaa antaa hetken olla ja keskittyä muihin juttuihin. Suosittelen tietysti oman mielenrauhan vuoksi anteeksiantamista, mutta jos siihen ei kykene, ei kannata itseään turhaan syyllistääkään kaiken muun lisäksi. Anteeksiantoa voi edesauttaa se, jos pyrkii ymmärtämään vanhempiaan: millaisista oloista he ovat kotoisin ja millaiset eväät he ovat vanhemmuuteen saaneet? Suurten ikäluokkien vanhemmuustaitoihin on varmasti vaikuttaneet 40-luvun sodat, niiden aiheuttamat henkiset ongelmat sekä sellainen äärimmäinen köyhyys jota ei enää juuri Suomesta löydy. Nykyisten kolmekymppisten voi olla vaikea ymmärtää, millaisista oloista ihmiset ovat ponnistaneet. Suurin osa vanhemmista on ja on ollut kuitenkin niin hyviä vanhempia kun vain pystyy.

Jos vanhempi ehtii kuolla ennen anteeksi antamista, voi kuolleellekin jutella. Menee vaikka haudalle puhumaan.

Itse selvitin välit oman isäni kanssa viime kesänä. Isäni olisi ollut hyvä isä muuten, mutta alkoholi aiheutti väleihimme ongelmia, joita olen tätäkin blogia kirjoittamalla työstänyt. Isäni kuoli muutama vuosi sitten – paradoksaalisesti kyllä siksi, että lopetti juomisen. Minulla oli monta asiaa, joista olisin halunnut isän kanssa puhua hänen elinaikanaan, mutta en vain pystynyt. Päällimmäisenä olisin halunnut purkaa hänelle vihani siitä, että hän asetti alkoholin meidän lasten edelle. Niinpä menin viime kesänä eräänä sunnuntaina hänen haudalleen. Kuolleen on vaikea väittää vastaan ja sain purkaa kaiken mielessäni olleen. Hyttysten takia pidin takkini huppua päässä ja nauratti jälkeenpäin, miltä olen muiden hautausmaalla käyneiden ihmisten mielestä vaikuttanut; epämääräinen huppupää kiroilee ja raivoaa hautakivelle.

Isälle puhuminen oli aluksi todella vaikeaa vaikka kyseessä oli pelkkä hautakivi! Lopulta sain kuitenkin mielessäni olleet asiat sanottua ja tuli hyvin kevyt olo. Silloin pystyin antamaan isälleni anteeksi sen, että hän ei ollut osannut. Hän oli niin vanhempi kuin pystyi olemaan – minä pystyn toivottavasti olemaan ihmisenä vahvempi ja hakemaan apua, jos joskus joudun vastaavanlaiseen tilanteeseen.

Jos vanhemmuutta kaipaa, voi itselleen löytää esikuvan vaikkapa kaveripiiristä. Ei vanhemman tarvitse olla biologinen! Mielestäni kulttuurissamme on muutenkin ikävän kapea näkemys vanhemmuudesta ja siitä, että biologiset vanhemmat ovat “ainoat oikeat vanhemmat”. Olisi hienoa, jos vanhemmuutta voisi jakaa nykyistä laajemmin – tämä toisi lapsellekin lisää turvallisia aikuisia ja vähentäisi vanhempien kokemaa taakkaa ja stressiä.