Alkoholismi – yksilön vai yhteiskunnan ongelma?

Jupisin aiemmin siitä, miten suurella osalla erilaisista alkoholinkäytön rajoituksista ei paranneta alkoholismia. Asia tuli mieleen tällä viikolla, kun lueskelin Soberismia-blogin uusinta kirjoitusta. Olen tuon blogin kanssa täysin samaa mieltä monesta asiasta, mutta erityisesti siitä, että alkoholismi ei lähde laimentamalla keppanaa tai siirtämällä se Alkoihin. (Disclaimer: vaikka puhun tässä kirjoituksessa vain alkoholismista, voi tekstini yleistää koskemaan muitakin päihdeongelmia.)

Alkoholismi lähtee sillä, että jokainen ottaa vastuun itsestään ja sillä, että yhteiskunta tarjoaa matalan kynnyksen paikkoja, joihin ongelmansa havainnut voi kävellä apua hakemaan.

Vaikka jokainen alkoholisti joutuu tekemään lopettamispäätöksen yksin, harva ihminen onnistuu viinanjuonnin lopettamisessa itsekseen.

Siksi on tärkeää, että kunnat myöntävät maksusitoumuksia esimerkiksi Minnesota-hoitoon. Myös muuten kattavien mielenterveyspalvelujen tarjonta on tärkeää, sillä alkoholismin taustalla on usein esimerkiksi masennusta. Ja vaikka tiedetään, että kaikkia ihmisiä ei pystytä ikinä hoitamaan (keskuudessamme tulee aina olemaan alkoholisteja), niin kun joku apua haluaa, sitä pitää hänelle pystyä tarjoamaan.

Yhteiskunnan tasolla väitän, että alkoholismin esiintyminen on sitä harvinaisempaa, mitä paremmin osaamme tunnistaa ja käsitellä tunteitamme. Siksi jokainen draama- jne. kasvatukseen koulussa käytetty tunti on pois aikuisiän ongelmista. Myös peiliin katsomisen taito, suora palautteen antaminen sekä välittäminen ja sen näyttäminen ovat tärkeitä oppia pienestä pitäen. Koti on tietysti niiden opettamisen ykköspaikka, mutta koululla on tärkeä rooli kasvatuksen vahvistajana (ja myös paikkaajana, jos näitä taitoja ei opeteta kotona).

Minäkö alkoholisti?

Niin, ensin täytyy myöntää se, että minulla on ongelma. Juuri sillä ihmisellä joka sieltä peilistä katsoo. Mutta ei se myöntäminen tee siitä ihmisestä yhtään huonompaa, päin vastoin. Parantumiseen ei ole mitään muuta tietä kuin sanoa se itselleen, että sitä viinaa ei sitten juoda enää tippaakaan.

Alkoholisti voi pystyä olemaan vuoden ilman viinaa, mutta on silti alkoholisti.

Ja tässä vaiheessa on tärkeää erottaa runsasti alkoholia käyttävät ja alkoholistit. Eli jos läheisesi ovat olleet huolissaan alkoholin käytöstäsi, mutta vietit tipattoman tammikuun ja ylpeilit sillä, kannattaa asennetta harkita uudestaan.

Kokeilepa matkustamista alkoholistina tai alkoholistin kanssa. Ei ole kovin hauskaa. Taas yksi syy hoitaa asia kuntoon.
Kokeilepa matkustamista alkoholistina tai alkoholistin kanssa. Ei ole kovin hauskaa. Taas yksi syy hoitaa asia kuntoon.

Miksi asia kannattaa sitten myöntää? No miksi yleensä kannattaa myöntää se, että on jokin ongelma? Koska ratkaisua on mahdotonta keksiä, jos ongelmakaan ei ole tiedossa. Ja olo ei muutu paremmaksi, jos ei lähde taivaltamaan kohti ratkaisua. Vaikka välillä voi olla vaikea uskoa että olo muuttuu paremmaksi, niin kyllä siinä voi niin vain käydä. Lue vaikka Soberismia-blogi kronologisessa järjestyksessä, jos haluat ajatuksia muutoksen tueksi.

Yksi erittäin tärkeä asia on hoitaa itsensä kuntoon, jos joskus haaveilee lapsista. Aikuinen voi lähteä suhteesta kävelemään toisen alkoholismin takia, mutta lapsi ei. Tämän vuoksi on erittäin tärkeää, että jokainen vanhemmuudesta haaveileva miettii, onko siinä kunnossa että voi hankkia elämäänsä täysin avuttoman ja itsestä riippuvan rääpäleen.

Alkoholismin ongelmavyyhdin purkaminen voi alkaa myös oman lapsuutensa perkaamisesta. Esimerkiksi omien vanhempien alkoholismi kasvattaa todennäköisyyttä alkoholismisairaudelle. Vanhemmilleen saa aiheestakin olla vihainen. Mutta jossain vaiheessa on käännettävä katse omaan elämään – kuka minä olen ja millaisia valintoja teen. Vanhempien syyttely on osa toipumisprosessia, mutta jatkuessaan koko elämän ei vie eteenpäin.

Jos on saanut jo lapsia, mutta esimerkiksi etääntynyt heistä alkoholismin vuoksi, ei peli myöskään ole menetetty. On vain päästävä yli siitä häpeästä, jonka kokee aiheuttaneensa. Tämä koskee suhteita myös muihin ihmisiin: sisaruksiin, vanhempiin, muihin sukulaisiin, ystäviin, työtovereihin jne.

Häpeä on erittäin vahvasti läsnä alkoholistin elämässä. Se voi alkaa jo lapsuudesta (esimerkiksi vanhempien käytöksen häpeämisestä) ja jatkua jokapäiväiseen elämään: tekee lupauksia, jotka kuitenkin rikkoo. Kirjoitin häpeästä aiemmin ja sen käsittely on ihan omanlaisensa saaga. Voi olla haastavaa uskoa, että omaa itseä ei tarvitse enää hävetä.

Asia kiinnostaa minua taas siksi, että kasvoin alkoholistiperheessä – onko loppuelämäni menetetty? 

Ei tietenkään. Lapsuus alkoholistiperheessä voi olla hyvinkin onnellinen. Erityisesti jos jomman kumman vanhemman ongelma on ollut vain alkoholismi eikä esimerkiksi väkivalta (henkinen tai fyysinen), voi alkoholismia pitää vaikkapa syövän kaltaisena tautina, joka nyt on vain sattunut varjostamaan lapsuutta.

Jos olet itse kokenut lapsuuden alkoholisti- tai päihdeperheessä, voit ajatella menneisyyttäsi myös niin, että sinulla on valta ymmärtää maailmaa ja erilaisia ihmisiä paljon laajemmin. Olet kokenut paljon tunteita, mitä suuri osa ihmisistä ei tule ikinä kokemaan. Sitä kautta voit myös ymmärtää muiden ihmisten tunteita. Mutta tämä vaatii tietysti sen, että olet purkanut lapsuutesi kokemuksia yksin, ystävän tai terapeutin kanssa. Läpi käytynä ne voivat muuttua osaksi historiaasi ja joksikin, mistä voit ammentaa ollaksesi parempi ihminen läheisillesi.

Liittyipä alkoholismi elämääsi oman itsesi, lapsuutesi tai muiden läheisten ihmisten kautta, toivon tsemppiä tällä tutkimusmatkalla, jota myös elämäksi kutsutaan. Voin omien kokemuksien perusteella sanoa, että parempi huominen odottaa jo ihan nurkan takana, kunhan vaan otat ensimmäisen askeleen. Työtä voit joutua tekemään paljonkin, mutta harvaa kivaa asiaa saa elämässä ilman vaivannäköä muutenkaan.